Kehittyminen suunnistajan motivoi

- MIKA TERVALA

Olen 28-vuotias hollolalainen palomies. Asun rivitalossa Hollolan kuntakeskuksessa Salpakankaalla. Perheeseen kuuluu vaimo Maarit ja kevättalvella toivon mukaan myös ensimmäinen vauva.

[logo] Salpakangas on urheilijan kannalta ihanteellinen paikka asua. Vaihtelevat lenkkimaastot, punttisalit, uimahalli yms. löytyvät aivan vierestä, ja mikä parasta, kunnan aukipitämä latu lähtee 100 metrin päästä kotoa. Pidänhän hiihtosuunnistusta kuitenkin päälajinani. Tulevalla kaudella edustan siinä Lounais-Hämeen Rastia, jossa meillä etukäteen ajatellen on kohtuullisen hyvä viestijoukkue.

Rastivarsojen pelastaja?

Suunnistus jalan tai hiihtäen ei kuitenkaan elätä, vaan työssäkin pitää yrittää käydä. Nämä pakolliset kuviot olen tähän asti saanut hoidella Hollolan palolaitoksella, jossa olen työskennellyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti n. 4 vuotta. Koulutukseltani olen pelastaja (ent. palomies-sairaankuljettaja). Tällä hetkellä toimin talossa viransijaisena ja näyttää siltä, että vakinainen virka olisi kuin lottovoitto -kiitos kunnan säästötoimenpiteiden.

Kun perheessämme molemmat urheilevat ja lenkilläkin olemme yleensä yhtäaikaa, ei leireiltä opittua harjoitus-suihku-ruoka-lepo-harjoitus-kaavaa voi noudattaa, vaan ainakin toisen on tehtävä pieniä uhrauksia arkiaskareiden suuntaan. Ihan kivasti on silti mennyt nelisen vuotta saman katon alla. Tällä hetkellä yritämme jo etukäteen sopeutua henkisesti edessä oleviin unettomiin öihin, vaipan vaihtoihin ym. arkirutiineihin. Aika näyttää, miten siitä selviämme, että on joku pieni ihminen josta pitää huolta ja joka ei ilman apuamme osaa itse tehdä vielä mitään.

Kilpailemisen idea on yksinkertainen - mutta vaikea

Urheilemisen aloitin jo alle 6-vuotiaana, jolloin isä ja äiti kuulemma ÒretuuttivatÓ minut ensimmäisiin hiihtokisoihin. Heti tuli "takkiin" - jopa samanikäisille tytöille hävisin - ja itku tuli, kun vain parhaat palkittiin. Kotona isä kertoikin kilpailemisen yksinkertaisen idean: jos ensi kerralla hiihdät lähdöstä maaliin kovempaa kuin muut, niin voitat. Tätä periaatetta olen vuosien varrella parhaani mukaan yrittänyt soveltaa - aina kuitenkaan onnistumatta.

Silloin tällöin on "lankkulattiankin yli tarvinnut kävellä", useimmiten kuitenkin ampumahiihdossa, jossa ehdin kilpailla n. 10 vuotta. Itselleni asettamat tavoitteet eivät kuitenkaan täyttyneet, joten vaihdoin -93 lopullisesti hiihtosuunnistukseen.

Olivatko tavoitteet liian korkealla ja olisiko seuraava vuosi ollut parempi kuin aiemmat? Sitä on turha miettiä. Ampumahiihdosta muistoksi jäi muutama SM-mitali (1 kultainen) ja muutamat Maailman Cupin kisat Keski-Euroopassa. Nykyisin kuulun hiihtosuunnistuksen B-ryhmään. Viime vuoden rankilla olin 10. sekä SM-kisoissa 7. ja 15. Iästäni (?!) huolimatta uskon parhaiden vuosien olevan vielä edessä päin.

Huomio suunnistustaitoon

Suunnistuksen aloitin harrastustasolla -82. Ensimmäisissä SM-kisoissa olin mukana -85. Viime aikoina olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota suunnistustaitooni, koska uskon ettei siitä ole ainakaan haittaa talvea ajatellen. Ennen pärjäsin vain hyvän "peesin" avulla kohtuullisen kuntoni ansiosta. Kahden viime vuoden karttoja tutkiessani olen huomannut parhaiden juoksujen tulleenkin omilla suorituksilla. Paljon on silti opittavaa ja on turha kuvitella osaavansa vielä tätä lajia. Uuden oppiminen vaatii aina hyvän motivaation. Nyt ainakin tuntuu, että seuranvaihto Lahden Suunnistajista Rastivarsoihin on itselleni motivoiva tekijä. Toivon, että pystyisin itse kehittymään suunnistajana ja auttamaan varsoja menestymään myös viesteissä.

Miksi juuri Rastivarsat?

No, vaihtoehtojakin oli. Toiseksi eniten kiinnosti tietenkin LHR, koska olen siellä jo talvellakin ja porukka on pääosin tuttua sielläkin. Sanotaan, että hyvä seura tarvitsee aina hyvän vetäjän, joka uhraa oman vapaa-aikansa pyyteettömästi seuransa hyväksi. Se pitänee paikkansa. Juuri tälläinen henkilö Make seurassamme on. En tunne vielä kovin tarkkaan muuta seuran porukkaa, paitsi tietysti miesten sarjan aktiivit. Pelkkää positiivista on tähän asti korviin kuulunut ja vastaan tullut. Eikä Jarin, Esan ym. motivaatiota tarvitse epäillä. Yksi syy vaihtoon tietysti oli, että on helpompi hypätä naapurikaupungin seuraan kuin kokonaan toiseen piiriin. Matkat harjoituksiin ja kilpailuihin pysyvät ainakin siedettävinä.

PS. LHR:kin on kuulemma saanut niin kovia vahvistuksia ensi kesäksi, ettei meikäläisellä olisi ollut asiaa edes Jukolan 2-joukkueeseen. Samaan hengenvetoon lupasivat antaa varsoille Jyväskylässä turpaan niin että tukka lähtee (no no poijaat; toim.huom.). Joten koettakaamme treenata - kun tuli lyötyä jo vetoa meidän puolestamme!