Kohdalleni lankesi jälleen nousu SM-yöpalkintopallille: pykälää korkeammalle kuin -95. Seuraavassa kerron miten valmistautuminen kisaan sujui. Vuodesta -72 (14-v.) olen pitänyt harjoituspäiväkirjaa ja harrastanut urheilua, pääasiassa suunnistusta, yhtäjaksoisesti poislukien 1,5 vuotta nivusvaivan takia vuonna -83.
Kesäleirille Norjaan olin lähdössä kisailemaan ja treenaamaan 5.7, mutta pari päivää ennen venähti alamäkeä kävellessä säärilihaksen yläosan kiinnikkeet. Niin että Norjaan! Lähdin mukaan, koska vastasin reissun järjestelyistä. Neljän päivän ja matkan huilin jälkeen starttasin ekaan rastiviikon kilpailuun riskillä ja pikamatkan pystyin selvittämään varoen. Näin kisailin lähes neljä starttia jolloin repsahti. Viime kilometrillä kivikkopolulla vasen nilkka ympäri (koska varoin oikean jalan nivusta) ja mies kyljelleen, teipit ei estäneet tällä kertaa. Salmen Jannen katsellessa otin puolisen tuntia maalissa nilkalle jäätä ja 3 viikon huili, kiitos!
Seuraavan kerran olin kuntouttanut nilkan metsässä juoksukuntoon ilman ontumista aluekisoihin 17-18.8, josta oli turhan lyhyt aika syyskuun kahdeksaan SM-starttiin. Eli kuusi viikkoa aikaa SM-yöhön ...
Tarkoitus oli olla kunnosssa jo viikko ennen yötä, mutta ilmeisesti SM-viesti/SM-pika viikonvaihteessa olin ylikunnossa (=huonossa sellaisessa). Samoin ampiaisen pistokset viestissä vaikuttivat parin päivän ajan kuumeiluna ja pieni vatsataudin poikanen pakotti ruokavalion entistä tarkempaan seurantaan. Päätinkin huilata viikon ennen SM-yötä, ainoastaan yöharjoitus alueyön heijastinrasteilla ja lamppulenkki torstaina Jorman kanssa viimeistelivät yönautintoa ja pelivehkeitä.
Kilpailu sujui nuottien mukaisesti. Ainoastaan tuleva sarjani voittaja Ari Kattainen ajoi minut kiinni turhan aikaisin, jo kakkosvälillä, jonka jälkeen näköyhteydellä homma toimi (oli siellä edellä lähteneitäkin usealla välillä jarruna). Vedin itse mm. kolme lyhyttä suuntaväliä ja telkkänä heijastimille, pitkillä väleillä vauhtini ei riittänyt ja tyydyin omaan suoritusvauhtiin.
Mutta yöllä rastin lähistöllä joutuu skarppaamaan enemmän kuin päivällä, jonka vuoksi vauhti vaihtelee paljon ja kokoontumista tapahtui. Viimeisillä väleillä meinasi paniikki iskeä, onneksi olin ajan tasalla havaitessani olinpaikan pikaisesti. Niinpä parin minuutin ohiajot ja seisoskelut eivät onneksi vaikuttaneet lopputuloksiin.
Maalissa oli kiva onnitella voittajaa, niin myös hänestäkin minua, koska puolin ja toisin teimme töitä lopputulokseen ratkaisevasti. Itse suunnistussuoritus suppakankaalla oli hanskassa, koska olin jo 1977 mukana samalla alueella käydyillä SM-pitkillä. Ohjenuorana kärkisijoille on: Mahdollisimman suoraviivaista menoa rastipisteet varmistaen. Riskejä pitää ottaa (Kilpasuunnistuksessa??? Toim. huom.).
Se miksi intouduin henkilökohtaisesti kertomaan tämän tarinan tuli päätoimittajan pyynnöstä. Ja omastakin halusta, koska olen viimeiset 13 vuotta vastannut seuramme valmennuksesta ja oleellisena osana vastuuseen kuuluu jokaisen aktiivin valitukset vaivoistaan ja huonoistakin päivistä, joiden ensimmäisenä vastaanottajana olen tietysti toiminut. Nyt oli oman tarinan vuoro. Vuonna 2009 palataan asiaan uudelleen? No, mitalitavoitteita riittää, sillä Tietävälän kotoa löytyy tuplasti enemmän SM-mitaleita kuin itselläni, jopa yksi kultainenkin.
Siis tämäkin tarina on tosi. Panostukseni ja harrastukseni on ja tulee olemaan vain suunnistus työnteon ohella vai oliko se toisinpäin...