-JANNE SALMI
-Rastivälin vieraskynää pitelee tässä numerossa Janne
Salmi, suunnistuksen pikamatkan maailmanmestari, moninkertainen
Suomen mestari, Jukola- ja Tiomila-voittaja sekä Turun
Suunnistajien seuratoiminnan pitkäaikainen monitoimimies.
Janne Salmi:
Älä kysy mitä seurasi voi antaa sinulle - kysy mitä itse voit
antaa seurallesi!
Olen lukenut ajoittain suurella riemulla Juoksija-lehden
päätoimittajan Tapio Pekolan kirjoituksia siitä, kuinka Suomen
suosituin urheilumuoto jääkiekko lieveilmiöineen on viemässä
"perinteisen" ja "puhtaan" urheilun
harrastusmahdollisuudet. Sponsorit, lapset, vanhemmat sekä
ikävä kyllä myös kunnat tuntuvat olevan kiinnostuneempia
kaljanmyynnistä, firmojen PR-tapahtumista ja materiavetoisesta
viihteestä kuin nuorisoa kasvattavasta ja kansanterveyttä
kohentavasta jokamiehen
liikunnasta. Voimmeko ryhtyä "vastaiskuun"?
Haluammeko?
Otan lähtökohdaksi sen, että suunnistus on hienoin, kovin ja
puhtain urheilumuoto, jota maapallollamme harrastetaan. Joka on
toista mieltä, olkoon. Kuitenkin seuratoiminnassa on monia
ongelmia: lasten rekrytointi, harjoitusten järjestäminen,
varainhankinta, vähien vetäjien vähäinen aika ei riitä jne.
Mikäli haluamme selvitä rahalajien puristuksessa, meidän on
tehtävä suunnistuksesta suosittua ja käytettävä
vahvuuksiamme - ja tehtävä otsikon mukainen kysymys!
Nuorisotyö
TV:n ja ylipäänsä julkisuuden merkitys lajin kiinnostavuuteen
on nykyään valtava. Ilman idoleita ei joukkoryntäystä
tapahdu. Suunnistuskilpailujen on siis tultava esiin metsien
kätköistä. Yksi mahdollisuus on puistosuunnistus - helpomman,
kuivemman ja vaivattomamman vaihtoehdon tarjoaminen. Mikäli
tutussa urheilupuistossa on vielä saatavissa asiantuntija-apua
ja nimmareita huipuilta, on mahdollisuus kiinnostuksen
herättämiseen huomattavasti suurempi kuin ns. korvessa. Pieni
popinjytkekään ei ole pahasta.
Yhtä tärkeää on nuorten vanhempien innostuksen
herättäminen. Vanhemmat ovat nykyään ensisijaisesti lastensa
harrastuksien
rahoittajia. Aivan vähällä ei enää joukkueisiin
pääsekään,
lätkäjunnujen kausimaksut liikkuvat helposti useissa tuhansissa
markoissa. Lisäksi vanhemmat toimivat kuljetusapuna,
apuvalmentajina sekä lähetyssaarnaajina omissa työpaikoissaan
ja tuttavaperheissään. "Suunnistus on halpa ja haastava
fiksujen nuorten laji, josta ei rahan(puutteen) takia putoa
pois..."
Edustussuunnistus
Onko seuran tehtävä a) antaa rahaa (ja auto alle) b) tarjota
harjoittelumahdollisuuksia ja valmennusapua vai c) kasata
voittoisa Jukola-joukkue? Parhaimmillaan kaikkea tätä (vrt.
Halden SK), useimmiten kuitenkin vain osa toteutuu. Turun
Suunnistajien valmennuspäällikkönä (1996-98) ja aktiivina
saamani kokemuksen mukaan oleellista on yksilöllisyys:
jokaiselle jotain ja eniten panostaville eniten.
Yleisen sarjan huipulle tähtäävälle tärkeimmät ikävuodet
ovat 15-22: harjoittelu on sovitettava yhteen koulun, myöhemmin
armeijan ja opiskelun kanssa. Huipulle ei ole mahdollisuuksia
ilman suurta ja monipuolista harjoitusmäärää, etenkin
erilaisissa maastoissa ja olosuhteissa suoritettuja
suunnistusharjoituksia. Seuran olisikin kyettävä tarjoamaan
kaikki em. tuki. Suurimmalla osalla seuroista ei ole ollut
kanttia satsata harvoihin ja valittuihin, vaan kakkua on jaettu
sosiaali(demokraatti)sesti. Tasapäistämällä ei kuitenkaan
saada Suomeen huippuja, peli on liian kovaa.
Joukkue
Joukkue voi olla 4 junioria samalta asuinalueelta tai ikämiesten
"gubbetiomilaan" tähtäävä porukka. Parhaimmillaan
seuran aktiivit, nuoret ja vähän vanhemmat, asuvat seuran
toimintapiirissä ja yhteisharjoittelu sujuu luonnostaan. Joku
vie rastit ja toinen hakee jne. Toisinaan taas porukka on
hajallaan kuin Jokisen eväät ja hengen ylläpito on vaikeaa.
Onko voittoisa Jukola-joukkue JOUKKUE vai seitsemän yksilöä?
Mielestäni molempia. Paperilla TuS ei ole koskaan ollut
voittajajoukkue, käytännössä kahdesti. Kuten
pyöräilytalleissa, paras mahdollinen joukkue onkin sopiva
sekoitus yksilöllisyyttä, pari-kolme huippukuskia, muutama
spesialisti ja pari hengenluojaa. Jukolassa hienointa
(voittamisen lisäksi) on kuitenkin työ joka tehdään
edeltävinä kuukausina. Voitto on aina vähän tuuristakin
kiinni ja kisoja tulee ja menee. Unohtumatonta ovat sen sijaan
fiilikset, joita parhaimmillaan saa leireillä ja
yhteisharjoituksissa kun "porukkaa hitsataan yhteen".
Väkisin tämä ei onnistu, ostoporukka pärjää harvoin.
Mikäli joukkue nivoutuu mukavasti seuran toimintaan ja
tavoitteisiin eikä jää ulkopuoliseksi "loiseksi"
mahdollisuudet ovat hyvät. Hienointa on ollut voittaa viestejä
porukassa, jonka on tuntenut pikkupojasta asti. Upeaa on myös
palata osuuden jälkeen teltalle, jossa seuran väki ikään ja
sukupuoleen katsomatta hehkuttaa ja hakkaa selkään.
Menestyksestä ja joukkuehengestä voi olla iloa koko seuralle
kohonneen me-hengen, oravapolkulaisten lisääntymisen tai uuden
seuramajan muodossa. Suunnistus on parhaimmillaan yksilöllistä
joukkueurheilua hyvähenkisessä seurassa.
Valmentajat
Suunnistusvalmentajan tehtävä ei ole helppo. Yhtä tunnin
harjoitusta valmistellessa, rasteja viedessä, karttoja
piirtäessä, palautetta antaessa ja rasteja pois hakiessa
saattaa kulua 15-20 tuntia. Ja kiinnostuneita saapuu paikalle
neljä... Jalkapallovalmentaja pitää tunnin harjoituksen
tunnissa ja paikalla on 20 nappulaa, muuten ei pääse pelaamaan.
Perinteisesti 40-50-vuotiaan miehen ajaa valmentajaksi oma lapsi
tai "aatteen palo". Aikaa kuluu tuhottomasti, mutta olo
on hyvä kun joku valmennettava kehittyy ja pärjää.
Tulosperiaatteessa yhdellä valmentajalla ei saisi olla kuin 3-4
valmennettavaa.
Ja silti lopulta paljon on kiinni urheilijan omista lahjoista ja
omasta tahdosta. Perustaitojen jälkeen menestykseen pääsee
vain kovalla tahdolla, uteliaisuudella ja oppimalla kantapään
kautta.
Yli 20-vuotiaan suunnistajan on turha syyttää pummeistaan tai
kunnostaan muita kuin itseään. Valmentajan tehtävänä on
enää tukea huonona päivänä ja kysellä "tyhmiä":
"mitä ajattelit", "miksi", "mikä
suunnitelma" jne. Valmentaja vastaa valinnoista, majoitusten
järjestelyistä ja delegoi seuran harjoituksiin
järjestelyvastaavat sekä pyrkii luomaan henkeä.
Suunnistusvalmentaja onkin palloiluvalmentajan, käskijän,
vastakohta: hiljainen palvelija, uurastaja. Ja palkkaa maksetaan
harvalle.
Kuntoilijat
Ennustan suunnistuksen muuttuvan yhä kuntoiluvoittoisemmaksi,
mikäli laji ja sen harrastajat eivät suostu irtautumaan
vanhoista ajatusmalleista ja toimintatavoista. Hyvä niin, sanoo
moni, sillä hienompaa kuntoilumuotoa tuskin löytyy. Tai
kukaties kuntoilijatkin vaihtavat jääkiekkoon tai rullakiekkoon
tai salibandyyn. Ainakin lahjakkaita nuoria tulee lajin pariin
aina vain vähemmän ja H20-sarjasta siirrytään yhä useammin
suoraan seuran kolmosjoukkueeseen periaatteella "kerta
viikossa kuntorasteilla ja kaksi kertaa sählyssä kaverien
kanssa riittää". Markkinointimielessä seurojen kannattaa
toki käyttää kuntoiluteemaa. Kuntorastien kautta seuran
toimintaan voi nimittäin tulla suurperheen pää
(=jukolajoukkueen runko), paikallinen pankinjohtaja tai pätevä
kansallisten kisaravintolan pitäjä. Kuntoilija ja seura saavat
toisistaan iloa ja hyötyä.
Ajan haasteet
Miten suunnistusseura pystyy vastaamaan lajien kilpailussa
roskaviihteen ja urheilijoiden venyvän moraalin puristuksessa?
Nopeat, yleisöystävälliset kisat lähellä viihdekeskuksia
(puistosuunnistuksen tapaan)? Kovat palkinnot? Halpa harrastus?
"Järjenkäyttö sallittu"? Luonnon ehdoilla,
luonnollisesti?...
Mielestäni on oltava realisti - aika on toinen kuin vielä 10
vuotta sitten. Valmentajilta ja vetäjiltä vaaditaan
dynaamisuutta ja ammattimaisuutta; koko ajan pitää tapahtua ja
aina voi tehdä asiat paremmin kuin viime vuonna. Julkisuutta ei
koskaan tule liikaa eikä rahakaan välttämättä ole pahasta.
Liikaa sitä ei kuitenkaan tule olemaan. Silti perusasiat
säilyvät: hyvä toiminta, mukava porukka ja haastava laji
vetävät ihmisiä edelleen puoleensa. Mutta riittääkö se?