Ensin on hirveä häslinki ja sekasotku, seuraavaksi ihan mahdoton häslinki ja sekasotku, joka lopulta kuitenkin kuin ihmeen kaupalla hajautuu epämääräisinä joukkioina metsän kätköihin. Riemunkiljahduksia, rapakon loisketta, nauravia kasvoja. Huutoa ja karjuntaa, kiukuttelevia kasvoja ja repeileviä hermoja. Ohjaajia epätoivoisesti etsiviä lapsia, lapsia epätoivoisesti etsiviä ohjaajia ja näitä epätoivoisesti yhteen yrittäviä vanhempia. Mistä on kysymys: mellakka, kapina? Ei hätää - iloinen oravapolku vain on alkanut!
Lumisesta huhtikuusta huolimatta kevään oravapolulle on osallistunut ilahduttavasti nelisenkymmentä lasta per tapahtuma. Karkeasti jakaen toinen puoli on uusia 6-8-vuotiaita aloittajia, toinen puoli 9-12-vuotiaita vanhoja konkareita. Ensimmäisen tapahtuman houkutuksena oli limsa- ja munkkitarjoilu. Myös ohjaajia on löytynyt tyydyttävästi (mm. Ravaringin vierailijat), keskimäärin 7-8, joten ryhmäkoot ovat pysyneet kohtuullisina. Molempia, sekä uusia oravia että ohjaajia otetaan koko kauden ajan vastaan. Urheilukeskuksen ja keskustan uusien karttojen ansiosta tapahtumat on voitu järjestää pääosin aivan Orimattilan keskustaajaman läheisyydessä.
Kortti täyteen
Avauksessa Urheilutalon kentälle oli kahden lumivallin päälle laitettu kaksi rastia leimasimineen. Tarkoitus oli pitää viestikilpailu kahden joukkueen kesken kahden rastin radalla. Annoin ensimmäisille viestittäjille ohjeet leimata molemmilla rasteilla korttiin ja juosta takaisin vaihtoon. Toiselle rastille asti kaikki menikin hyvin, mutta sen jälkeen innokkaat viestittäjät jatkoivatkin takaisin ensimmäiselle rastille ja sieltä toiselle - ja edestakaisin rastien väliä... Vihdoin takaisin vaihtoon saavuttuaan toinen, punaposkinen tyttö, näytti ylpeänä ja onnellisena kilpailukorttiaan: - Katso! Leimasin sen ihan täyteen!
Sun ryhmässä
Toisen oravapolun alkaessa kaksi pikkupoikaa tarttuu tiukasti housunlahkeisiini: - Hei, me oltiin sun ryhmässä! Katson ihmeissäni vieraita poikia ja kysyn missä ja milloin ovat olleet? - No viimeks oravapolulla, me tullaan taas sun ryhmääs! Epäilen, että pojat muistavat väärin, koska ohjasin vanhempien tyttöjen ryhmää. - Ei kun me oltiin sun ryhmässä, ihan varmasti, vakuuttavat pojat sitkeästi. Mukavia ja sinnikkäitä poikia, mutta siitä huolimatta ohjaan kaverit Toivosen Markun suojiin.
Vedettävän näköinen nenä
Tuskin olen saanut pojat omaan ryhmäänsä, kun pieni tyttö tarttuu vuorostaan housunlahkeisiini. Tyttö pyytää minua kumartumaan. Kumarrun, jolloin tyttö vetää minua nauraen lujasti nenästä. Nenääni pidellen kyselen miksi moinen temppu? - No kun sun nenä oli sen näköinen (että sitä oli vedettävä)! Ei se mitään, metsässä yllätin saman tytön ja kosto oli suloinen.
Monipuolista liikuntaa
6-7-vuotiaiden villien naskalien kaitseminen on kovaa ja mielikuvistusta vaativaa työtä (saa tulla koettamaan!). Jokisen Heikillä tuntui olevan ohjaukseen luontainen ote. Sivusta seuraten maastoretken aikana suunnistuksen lisäksi (vai sijasta?) ainakin kiipeiltiin kuntoilutelineillä, heiteltiin käpyjä ja lumipalloja, painittiin, laskettiin pyllymäkeä ja pelattiin jalkapalloa. Monipuolista liikuntaa!
Ohjaaja kateissa...
Kankaanmäessä kolme pientä pors... eikun oravaa juoksi kovaa vauhtia siimaria pitkin vastaan. - Hei, missäs teidän ohjaajanne on? - No se on se joku verkkapukunen yks, se tulee tuolla perässä jossain, ei me jakseta odottaa sitä! Ja tulihan se ohjaaja pienempien kanssa perästä, noin puolen kilometrin päässä. Mutta ei hätää, nopeat viikarit juoksivat ohjaajan tuota pikaa kierroksella kiinni.
...ja kaksi tyttöä!
Harjoittelimme vanhempien tyttöjen kanssa suunnassakulkua valkoisella kartalla Kankaanmäessä. Tulin ryhmän nuorimman parina viimeisenä. Ykkösrastilla kehotin edellistä paria menemään taas edellä, ja keskityin auttamaan pariani suunnanotossa. Kakkosrastilla ei näy ketään, joten jatkamme matkaa. Kuvittelen tyttöjen menneen edellä lujempaa, kunnes lähtöpaikalle palatessa paljastuu ohjaajan kauhukuva: edellinen pari puuttuu, eikä kukaan ole nähnyt tyttöjä missään ykkösrastin jälkeen.
Ohjaajaan tulee tässä vaiheessa vauhtia: kierrän radan uudelleen vastapäivään ja haravoin kakkosrastin ympäristöä. Turhaan: kukaan ei ole nähnyt tytöistä vilaustakaan. Epätoivo alkaa hiipiä, kunnes mieleen juolahtaa ajatus, että tytöt ovat lähteneet ykköseltä päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus (kuten välillä suunnanotossa käy). Ja niinhän siinä onneksi käy, että löydän tytöt tien varresta kokoontumispaikalta
kaikessa rauhassa odottamassa (eivät osanneet tyhjällä kartalla takaisin lähtöpaikalle). Helpottuneena halaan tyttöjä ilosta - ja yritämme uudelleen.
