-KIRSI ARVELA
Synnyin (1970-luvun alussa), kasvoin ja kävin koulua Porissa. Länsirannikolta en ole kauas lähtenytkään, ennen kuin nyt. Opiskelin Turussa (mahtavat avokalliomaastot). Välillä opetin matematiikkaa Virroilla (tosi erämaata heti keskustaajaman jäätyä taakse) muutaman kuukauden, kunnes palasin pariksi vuodeksi töihin takaisin Poriin.
Jo muutamia vuosia jatkunut tuttavuuteni nykyisen asuinkumppanini kanssa sai minut etsimään töitä täältä sisämaasta, jossa merenrantaankin on kymmenien kilometrien matka. Viime kesänä sain tuntiopettajan paikan Lahdesta, Tiirismaan yläasteelta. Tämän vuoden aikana osa Päijät-Hämeen vehmaista metsiköistä onkin jo "tullut tutuksi".
Kevätherääminen
Talven ajan kuljin poikien kanssa RaVan tiistaijumpassa, mutta sisäinen laiskuus piti minut edelleen Rastikarhuna. Kunnes kevätauringon lämmittäessä Vesijärven jäätä havahduin ja päätin vaihtaa Rastivarsaksi. Seuranvaihdon olen huomannut tuoneen heti lisää innostusta kiertää kisoja ja eritoten viestejä (tätä kirjoittaessani takana on kaksi henkilökohtaista ja kaksi viestikisaa).
Mutta historiahan kiinnostaa kaikkia, itsellänikin se oli yksi lempiaineista koulussa. Ensi kerran "suunnistin" Massirastien (Porin Tarmon järjestämät SSL:n S-rastit) kuntoradan vuonna 1977. Tosin epäilen, että kun kiersimme radan äidin kanssa, joku rasti saattoi jäädä käymättäkin. Samanasyksynä perustettiin Poriin suunnistuksen erikoisseura, Rastikarhut, johon kuuluin 20 vuotta.
Ekat kansalliseni juoksin Eurassa keväällä 1978. Silloin lähtöön oli pitempi matka kuin itse reitti. Radasta muistan sen verran, että kaksi viimeistä rastia meni oikein eli tuli nollat - reittiviivalla kun oltiin. Lähtiessäni en tiennyt suunnistuksesta paljoakaan, lähdin vain enoni innostamana katsomaan millaista se oikein on. Mutta ennen kuin huomasinkaan, minusta kasvoi "henkeen ja vereen" intohimoinen suunnistaja.
Uusia elämyksiä
Parhaat saavutukseni ovat muutama SM-plakettisija nuorten sarjoissa. Parhaat muistoni ovat syntyneet harjoittelu- ja kilpailumatkoilla. Vaikka suunnistus on yksilölaji, hyvä joukkue- ja seurahenki tuo mielekkyyttä harrastamiseen. Kun nyt katselee vuosia taaksepäin, niin urheilijana olin "parhaassa kunnossa" opiskeluaikana. Sen jälkeen suunnistushaasteet ovat vaihtuneet työhaasteiksi. Tosin olen paljolti "mielialaihminen" ja minut on suhteellisen helppo saada innostumaan uusista suunnistushaasteistakin (ehkä). Seuranvaihdolta odotan ainakin innostusta laiskistuneeseen harjoitteluun, mielenkiintoisia viestikisoja ja ennen kaikkea elämyksiä hauskassa seurassa.
Vain sanakirjassa menestys tulee ennen työtä!
Hymyillään kun tavataan!